Kun pelko ajaa eteen päin

Pelko on ollut minulle tuttu asia, jopa ystävään verrattava, viimeisen pari vuotta. Luulin jokaista vastaan tulevaa uutta pelkoa pahimmaksi, kunnes kohtasin aina uuden ja pahemman. Pelkoja ovat olleet epäonnistuminen, koko ulkomaailma ja ihmiset, jotka ovat kotini seinien ulkopuolella kuin myös kuoleminen. Vaikka olen vasta 21-vuotias, olen jo monesti ajatellut, ettei minun kannata enää mitään yrittää ja kaiken olevan jo liian myöhäistä. Monen kuopan ja nousun jälkeen ymmärrän, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Ei koskaan.

"When life gives you lemon, you make soda." Niin. Minun sitruunani on syövän esiaste. Olin tänään lääkärissä koepaloja varten ja nyt sitten vain odotellaan tuloksia postista. Luulen ja toivon sen parantuneen, en varmaan olisi näinkään kovassa kunnossa jos se olisi syöväksi asti edennyt.

Mutta millaisen limsan teen sitruunastani? Varmaankin hyvin liikunnallisen ja kunnianhimoisen. Tai oli se lajia mitä tahansa, tahdon elää ja toteuttaa unelmiani.

Olen jo pari vuotta elänyt puolivarman faktan kanssa, etten tule koskaan saamaan lapsia. Sen tarkemmin en asiaa avaa eikä se ole sen enempää kiveen kirjoitettua kuin mikään muukaan asia tässä maailmassa. Aluksi olin vihainen, miksi minä? Sitten surullinen, olen epäonnistunut eikä minulla ole virkaa tässä maailmassa. Siihen ei kai koskaan totu, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Tein siis sitruunastani limsan ja päätin rakentaa elämääni toisella tavalla eli repimällä itseni salille ja asettamalla tavoitteen kisalavalle. Vaikken koskaan pääsisikään sinne asti, on minulla nyt kuitenkin jokin suunta mitä kohti tepastella.

Mutta entäs se pelko? Pelko on joko lamauttavaa tai eteenpäin vievää. Minulla nämä kaikki asiat olivat kauan täysin lamauttavia, mutta olen kääntynyt ne eteenpäin vieviksi. Kun tuntuu, etten pysty kävelemään kotini ovesta pihalle, lähden vaikka lenkille tai salille ruuhka-aikana polkemaan kuntopyörää, vain näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Tai vaikka salilla kokeilen jotain pelottavaa/inhottavaa liikettä/laitetta, tarpeeksi monen yrityksen jälkeen olen aina huomannut pitäväni siitä. Esimerkkejä olisi ympäröivästä maailmasta miljoonia.

Entä mitä jos kuolen puolen vuoden päästä ja kaikki onkin ollut turhaa? Matka jää pahasti kesken ja kun kerrankin alan onnistua, viedään matto kokonaan pois jalkojen alta? Sekin piti monen mutkan kautta oppia, että pahin mitä voit tehdä on lamaantua ja jättää yrittämättä.

-Anu

Miksi vaivautua?

Mikä saa ihmisen raahautumaan salille kerta toisensa jälkeen, tekemään raskaan työn, jonka tulokset näkyvät hitaasti ja katoavat niin helposti sekä pitämään tiukkaa ruokavaliota ihan koko ajan sekä kaiken hyvän lisäksi kärsimään jäätävän kipeistä lihaksista päivästä toiseen? Tätä mietin aamulla pakkaillessani salikassia, kun sänky näytti erityisen kutsuvalta ja uni painoi. Varmasti moni muukin ajattelee samaa aina joskus, varsinkin salilla käymättömät.

En ole koskaan ollut lihava tai varsinaisesti pullukka, semmoinen laihaläski lähinnä. Ei siinä"luonnontilaisessa" kunnossakaan mitään vikaa ole, mutta oma kroppa alkaa vihdoin tuntua kotoisammalta kun se hitaasti muuntautuu kohti omaa ihannetta. Se antaa suurimman motivaation tehdä se kova työ. Toinen suuri motivaatio on onnistumisen, itsensä ylittämisen ja kehittymisen tuoma hyvä olo, jonka vertaista en ole vielä löytänyt vaikka etsitty on.

Tiedät varmaan sen tunteen, kun joku kaivaa yllättäen kameran esiin ja sinun pitäisi olla saman tien kuvauskelpoinen, itsellesi kelpoinen. Pakkaudut entistä tiukemmin vaatteidesi sisään, ettei ne vastenmieliset läskit näkyisi tai katoisivat vaikka kokonaan. Pahimmassa tapauksessa siirryt heti syrjään, etteivät muotosi vain tallentuisi kuvaan. Tai kun kohtaat peilin, kävelet vain nopeasti ohi tai jäät murehtien katsomaan kaikkia kohtia, jotka pitäisi olla toisin. Saanko kertoa salaisuuden? Ne epämiellyttävät kohdat eivät katoa mihinkään, vaikka pukeutuisit toisenlaisiin vaatteisiin tai jäisit kuvasta pois tai vuodesta toiseen murehtisit niitä. Ne eivät kuitenkaan ole synnynnäinen osa, jota et voisi muuttaa.

En yritä sanoa, että kaikkien pitäisi olla kireäksi treenattuja fitnessbeibejä vaan juuri sellaisia kuin itse haluavat ja miten itse tuntevat olonsa kotoisammaksi. Mieti, voitko sanoa olevasi täysin tyytyväinen omaan ulkomuotoosi? Yläfemma, jos vastasit kyllä. Jos vastasit ei, mikset tekisi asialle jotain sen murehtimisen sijaan?
Suunnittelemisen ja ajattelun sijaan voisit aloittaa saman tien edes niillä pienillä asioilla. Ei se niin vaikeaa ole. Vaivan ja rahan määrä on pieni, jos ajatellaan hyötyjä. Fyysiset terveydelliset seikat ja ennen kaikkea psyykkinen vaikutus on huima. Ne eivät tule ilmaiseksi, mutta ovat kaikkien saavutettavissa.

Tuitui, terveisin Anu (:

Kohti epämukavuusaluetta ja sen yli!

Hyvää iltaa ja tästä se lähtee...



Ensimmäisenä blogini ja blogipäivitykseni evör! Koska päätavoite tällä hetkellä on astua mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, päätin tehdä taas yhdestä ajatuksesta totta ja alkaa kirjoittaa elämästäni ja ajatuksistani.



Kuka minä olen?

Olen Anu, 21-vuotias vaasalaistyttö, tai pitäisikö sanoa nuori nainen. Olen matkalla kohti unelmaani eli kouluttautua lähitulevaisuudessa personal traineriksi ja ehkä joskus kaahia bikini fitness- kisalavalle. Ajattelet ehkä tässä kohtaa, että jaa, taas yksi muodin mukana menevä fitnesstypy postailemassa pylly- ja ruokakuvia. Ehkä niinkin, tiedä häntä, mutta minulle nämä ovat tärkeitä asioita, sinulle taas joku muu on tärkeämpi. :)



Millainen matkani on kohti tavoitteitani?
Sitä en tiedä, mutta kuoppaiselta se näyttää tästä katsottuna. Olen koulutukseltani talonrakentaja, mutta haukkasin alan töistä liian ison palan purtavaksi, jonka lisäksi treenasin kuin hullu ollakseni joskus kehonrakentaja. Kaikki ei siis mennyt ihan putkeen ja burnoutin jälkeinen pari vuotta meni enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Pohjalta on onneksi suunta vain ylöspäin!



Noin viisi kuukautta sitten aloitin salitreenaamisen uudestaan. Aloitin hyvin kevyesti. Max 1,5 tuntia viikossa yhteensä salia ensimmäisen kuukauden ajan ja varovaista totuttelua parempaan ruokavalioon pala palalta. Silloin kaikki onnistuminen tuntui täysin mahdottomalta, mutta tällä hetkellä treeniä kertyy vajaa 10 tuntia viikossa ja ruokavalio alkaa olla kohdillaan. Ennen vain etäisinä unelmina mielessä pyörineet kisoihin meno ja pt-opinnot ovat tällä hetkellä minulla totisinta totta, eivät vain unelmia ”jos sitten joskus…”. Miksi jättää asioita roikkumaan harmaaseen tulevaisuuteen, kun voit aloittaa niiden toteuttamisen NYT? Mieluummin kadun kiikkustuolissa tehtyjä asioita, kuin tekemättä jättämisiä. Silloin mahdollisuudet ovat huomattavasti vähäisemmät.



En voi sanoa tietäväni jo kaikesta kaikkea mitä tulee treenaamiseen ja ruokavalioon, mutta kantapään kautta opittuna tiedän jo jotain ja osaan tehdä jo jotain oikein. Siitä kertoo huima kehitys tämän viiden kuukauden aikana ja täysin nollasta lähteneenä alkaa kroppa muistuttaa jo bikini fitneksen mallia. Ehkä sitten joskus laitankin niitä pyllykuvia, mutta ei ihan vielä ;)



Kiitos, jos jaksoit lukea koko tekstin ja tervetuloa blogini säännölliseksi lukijaksi. Jos vaikka ensi kerralla jonkinmoista kuvaakin… 



terveisin Anu